Hakutulokset

Ei tuloksia haulle "{{searchTerm}}"

Tehokkuus ei olekaan kaikki

Pauliina Hilkamo 12.8.2016

Mitä haittaa, jos keskustelu pitää aloittaa 70 vuoden takaa, jotta päästään puhumaan samasta asiasta? Tätäkin on pitänyt miettiä ja antaa asialle hyväksyntä, jotta olisin läsnä vanhukselle, ihmisenä ihmiselle.

Työstäni minulle on kertynyt osaamista eläkeasioihin ja asiakaskohtaamiset ovat tuoneet lähelleni monen ihmisen yksityisen elämän asioita. Työelämässä tottuu kohtaamaan tilanteita ammattimaisesti: arkisesti ja yksinkertaistaen se on sitä, että erottaa metsän puilta. Omassa elämässä opin soveltaminen tuntuu paljon vaikeammalta, kun edessä ei olekaan asiakas vaan omainen ja läheinen, jo hauras vanhus. Asiantuntijuuteni onkin vähäistä vaikka meillä on yhteinen historia ja tunnemme toistemme nykyisyyden.

Oma elämä on etäällä vanhuksen elämän jatkumosta ja silti elämme samaa päivää. Minulla päivä on täynnä touhua, huomiseksi on monta tehtävää ja koko kuukausi on aikataulutettu. Vanhuksella on parhaiten käsitys tästä hetkestä. Missä puheemme kohtaavat, kun menneistä on paljon pyyhkiytynyt pois?

Elämän suuretkaan tapahtumat eivät välttämättä palaudu mieleen, mutta muisti tuo huulille runot, joita on pitänyt opetella, hioa ja lausua. Ääni ei värise eikä puhe takeltele vaan tulee ulos kirkkaana ja soljuvana. Riimit, runot ja laulut ovat avaimenperiä muistoihin ja aikaan taaksepäin. Lapsuuden ja kouluajan ystävät ja sukulaiset ovat tuttuja ja eläviä vanhukselle. He tulevat tutuiksi myös minulle. Puheessa on juoruilunkin sävyä. Saan kuulla salaisuuksia. Olen kiinni omissa juurissani.

Nuorena nopeasti hermostuin ohjeista, joilla mielestäni sekaannuttiin asioihini. Sekaannunko nyt puolestani minä toisen asioihin, kun etsin meille yhteistä langanpäätä? Tiedän, että hyväksyvän ilmapiirin luominen ja ylläpitäminen rohkaisee vuorovaikutukseen. Rupattelu virittää ja virkistää, tuo esiin asioita, joista pitää huolehtia tai jotka huolettavat. Vanhuksella ajat ja tasot seilaavat ja silloin tuntuu merkitykselliseltä olla muistikaverina.

Vanhoja aikoja muistellessa olen itse saavana osapuolena. Tämän päivän asiat liittyvät kotiin ja perheeseen. Juttelemme arkisista tapahtumista ja jonkun sanan uutisista. Se tuntuu tasa-arvoiselta kohtaamiselta. Voimme käydä vaatekaapista läpi sukkapareja. Elämme siinä molemmat perheenemännän arkea. Olemme vertaisia. Se on myös huolenpitoa. Keitämme kahvit ja pöytä katetaan kauniisti. Se on pientä juhlaa arkeen ja arvostuksen osoittamista. Tämän ajattelen olevan oikein omaistani kohtaan.

Omat mittarit sanelevat ja vaativat mitä ja minkälainen minun pitäisi olla. Ne myös vaikuttavat siihen, mitä odotuksia minulla on muista. Työelämän ja nykyisen elämäntyylin tehokkuus- ja pätevyysvaatimukset ovat merkityksettömiä vanhuksen kohtaamisessa. Mitä määritelmiä vielä tarvitaan, jotta löydän sopivat työkalut oman tulevan ja toisen vanhuuden kohtaamiseen?

Vanhuksen elämän arvo on yhtä suuri kuin minun elämäni arvo. Elämme kumpikin päivän kerrallaan ja huominen on molemmille tulevaisuutta. Vanhuus ei voi olla elämänvaihe, joka häpeillen työnnetään mielen taka-alalle ja mieluiten pois näkyvistä. Tänään ja tässä hetkessä minun on oltava toimissani kunnioittava ja kohdeltava omaistani tasa-arvoisesti. Niistä kumpuaa inhimillinen kohtaaminen. Keskinäinen kunnioitus, tasa-arvo ja inhimillisyys ovat ikärajattomia mittareita.


Kategoriat

Avainsanat