Sijoitusvarallisuuden merkitys on kasvanut eläkkeiden turvaamisessa. Tämä on ollut ennakoitua ja tarkoituksenmukaista vakuutusperusteisessa rahastoinnissa, kun eläke-etuudet ja niitä varten rahastoidut varat on kytketty toisiinsa. Suomen etuusperusteinen työeläke on kansainvälisesti katsottuna harvinaisuus. Etuusperusteisuus tarkoittaa, että eläke maksetaan luvatun suuruisena elämän loppuun saakka.
Finanssikriisistä lähtien pääomamarkkinoita on värittänyt poikkeuksellinen rahapolitiikka. Matalat korot ovat puskeneet arvostuksia oman pääoman ehtoisten instrumenttien, kuten pörssiosakkeiden, osalta ylöspäin, kun institutionaaliset ja muutkin sijoittajat ovat hakeneet tuottoja.
Matala korkotaso on aiheuttanut eläkejärjestelmille päänvaivaa. Kun nk. riskitön korko on alentunut, on rahastoivissa eläkejärjestelmissä jouduttu alentamaan diskonttokorkoa, jolla eläkevastuita arvotetaan. Tällöin eläkevastuiden diskontattu nykyarvo on kasvanut suhteessa katteena oleviin varoihin, mikä on heikentänyt eläkejärjestelmien laskennallista rahoitustasapainoa.
Esimerkiksi Hollannissa on käyty useiden vuosien ajan keskustelua eläkejärjestelmän sopeutumisesta uuteen tilanteeseen. Hollannissa sääntely on riskiperusteista kuten meilläkin, mutta eläkevastuiden arviointi on erilaista. Se perustuu nykyisellään markkinakorkoihin. Tulossa on eläkeuudistus, jossa nykyiset etuusperusteiset järjestelmät vastuineen muutetaan maksuperusteisiksi.
Suomessa vastaavaa keskustelua eläkevastuiden diskonttokorosta ei ole käyty. Sen sijaan keskustelua on käyty teknisistä ratkaisuista, joilla pyrittäisiin joustavoittamaan eläkkeen rahastoituvaan osaan kohdistuvia tavoitteita. Tavoitteena on mahdollisuus nykyistä parempiin sijoitustuottoihin.
Eläkejärjestelmämme on osittain rahastoiva: lopullinen eläke-etuus rahoitetaan jakojärjestelmän ja rahastoivan osan yhteispelillä. Eläkkeiden rahastoituvan osan osalta on olemassa kattava vakuutustekniikka ja vakavaraisuuskehikko, jonka avulla varmistetaan, että työeläkevakuuttajat pystyisivät aina vastaamaan vastuullaan olevista eläkkeen osista. Eli annettujen rahastoitujen lupausten katteena on varoja. Tämä kehikko asettaa vaatimukset työeläkevakuuttajien vakavaraisuudelle ja rajat riskinotolle sijoitustoiminnassa. Käytännössä siis samalla asetetaan rajat tuotontavoittelulle. Lain mukaan eläkevarat on sijoitettava tuottavasti ja turvaavasti. Vakavaraisuussääntely rajaa tässä mahdollisuuksien avaruutta.
Myös suoraan jakojärjestelmäosan kautta rahoitettavaa eläkkeiden osaa eli saman vuoden eläkemaksuista maksettavaa osaa eläkemenosta puskuroidaan rahastoilla. Nämä kattavat vaikkapa odottamattomia muutoksia vakuutusmaksun perusteena olevassa palkkasummassa. Osa näitä työeläkejärjestelmän puskurirahastoja on niin kutsuttu emu-puskuri.
Työeläkevarojen sijoittamista ja rahoitusta koskevan kehikon uudistamistarpeita ja -mahdollisuuksia selvittävän työn on määrä jatkua. Teoriassa olemassa on monia erilaisia mahdollisuuksia parantaa työeläkevakuuttajien riskinottomadollisuuksia. Käytännössä mahdollisuuksia on niukemmin.
Vakavaraisuuden vahvistaminen maksaa, eikä eläkemaksun nostamiseenkaan ole kovin suuria mahdollisuuksia. Käytännössä olisi siis etsittävä muita keinoja, jotta riskitasoja ja tuotto-odotuksia voitaisiin nostaa.
Mikäli riskinottomahdollisuuksia lisätään eläkkeiden rahastoituvien osien vakuutustekniikkaa muuttamalla, mahdolliset negatiiviset vaikutukset on otettava vastaan jossain muussa kohtaa järjestelmää. Kyseeseen tulee silloin eläke-etuuksien joustot eli leikkaukset, eläkemaksun nostot, jakojärjestelmäosan puskuroinnin vahvistaminen tai sopeutukset rahastointiin. Vastaavasti olisi ratkaistava, miten mahdolliset positiiviset riskit otetaan vastaan: laskettaisiinko maksua, lisättäisiinkö rahastointia tai parannettaisiinko eläkkeitä?
Näköpiirissä siintää siis uusi eläkeuudistus, jolla pyritään vahvistamaan työeläkkeiden rahoitustasapainoa. On odotettavissa, että kasvaviin riskeihin vastattaisiin myös erilaisilla etuussopeutuksilla, jotka saattavat osua myös työeläkkeiden perusperiaatteisiin. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että tällaisia uudistuksia ei pitäisi tehdä. Keskustelua uudistusten laajemmista vaikutuksista on syytä samaan aikaan viritellä.
Riskin osittainen siirtäminen vakuutetuille ja siitä seuraavat mahdolliset korvausasteen muutokset edellyttävät paitsi keskustelua myös mahdollisesti muita uudentyyppisiä ratkaisuja, jotta uudistukset olisivat poliittisesti toteutettavissa. Esimerkki konkreettisesta toimesta voisi olla vaikkapa eläkeindeksijarru, mutta sen vastaparina myös keskustelua jonkinlaisista suojaosista työeläkkeisiin ja eläkekatosta on odotettavissa. Myös kansaneläkkeen ja työeläkkeen yhteensovitusta tulisi tarkastella, vaikka onkin epätodennäköistä, että velkaantuneessa ja kestävyysvajeesta kärsivässä julkistaloudessa olisi liikkumavaraa, josta voitaisiin ohjata varoja kompensoimaan pienituloisten työeläkeläisten eläkesopeutuksia. Olisi myös arvioitava, tarvitaanko lakisääteisen työeläkkeen ja kansaneläkkeen rinnalle myös muita eläkepilareita ja kenelle ne on tarkoitettu ja mahdollisia.
Nämä eivät ole perinteisesti mieluisia keskustelunaiheita työeläkejärjestelmän ja sen päämiesten piirissä. Keskustelua on silti käytävä periaatteellisella tasolla ennen teknisten ratkaisujen valintaa, sillä muutoksilla voi olla merkittäviä ja kauaskantoisia vaikutuksia paitsi työeläkejärjestelmään ja siihen kohdistuviin intresseihin, myös työeläkejärjestelmän ja sen nykyisten päämiesten intressien ulkopuolella.