Satavuotias haluaa, että häntä kuunnellaan. Hän ei ole kuluerä budjetissa. Pirkko Lahti haluaa osoittaa tämän ja tuoda satavuotiaat näkyviksi.
Satavuotias suomalainen on syntynyt Suomen suuriruhtinaskuntaan. Talvisodan syttyessä hän oli 22-vuotias. 1980-luvulla hän siirtyi eläkkeelle.
Nyt hän toivoo, että hänet vielä katsottaisiin osaksi yhteiskuntaa. Sitä hän on ikänsä rakentanut: tehnyt kovasti työtä, hoitanut perheensä, maksanut veronsa.
Mutta hänen toiveensa kuuluu heikosti.
Vanhuksetko taakka?
Pirkko Lahtea, entistä Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtajaa, alkoi ärsyttää se, että vanhuksia on Suomessa alettu pitää taakkana. Niinpä hän kirjoitti yhdessä opetusneuvos Ulla Nummisen kanssa kirjan satavuotiaista suomalaisista. Kirjoittajat haluavat osoittaa, että satavuotiaat eivät ole hoivaobjekti tai kuluerä. He ovat jättäneet Suomeen kädenjälkensä.
̶ Meitä syyllistetään siitä, että olemme kalliita, rasitamme budjettia, 75-vuotias Lahti puhisee.
̶ Jos vähän kärjistää: meillä on noin 1,2 miljoonaa vanhusta. Me maksamme veromme ja elätämme aika monta työtöntä nuorta. Käytämme palveluja ja työllistämme.
Lahti ja Numminen haastattelivat elokuussa 2016 vähintään satavuotiaita ihmisiä eri puolilla Suomea. Heitä eli silloin yhteensä 799. Seitsemän naisen ja kolmen miehen tarina päätyi kirjaan.
”Vähän jokalai olen tehnyt, halkoja olen hakannut ja karsinat piti itse tehdä, kun vasikka syntyi ja porsas tuotiin. Monenlaista olen tehnyt.”
Satavuotiaat syntyivät köyhään kehitysmaahan. Niukkuus, suoranainen puute, sairaus ja kuoleman läheisyys kuuluivat useimpien lapsuuteen. Monen opintie jäi muutamiin vuosiin kiertokoulun päälle.
Haastateltuja yhdistää Pirkko Lahden mielestä se, että he ovat löytäneet itsestään jonkin vahvan ominaisuuden.
̶ Kaikilla on myös ollut vahva näkemys siitä, mitä elämältä kannattaa odottaa ja miten siihen sitoutua. Kuuta taivaalta ei ole tavoiteltu, mutta saavutettavien asioiden eteen on ponnisteltu.
Minä olen aika hyvä
Kaikilla on myös ollut sosiaalisia suhteita – perhe, suku, paikka yhteisössä – ja onnistumisen kokemuksia.
̶ Heillä on ollut tunne, että ”mä olen aika hyvä”. He ovat osanneet arvostaa itseään, ovat olleet sinut itsensä kanssa.
Merkkipaalut satavuotiaiden elämässä ovat olleet tavallisen elämä osasia: työhön pääsy, puolison kohtaaminen, oman kodin perustaminen, lapset, ystävät, sosiaalinen piiri.
Vaikeita aikoja ei ole jääty vatvomaan
Satavuotiaat ovat eläneet kovia aikoja. He ovat joutuneet luopumaan paljosta, mutta he eivät ole jääneet kiinni pettymyksiinsä.
̶ Heillä on ollut vaikeita hetkiä, mutta niitä ei ole jääty märehtimään. Ei niitä kannata heidän mielestään enää nostaa pintaan muistelemalla, Lahti havaitsi kohtaamisissa.
Tämä onkin Lahden mielestä haastattelujen konkreettisin anti: muistin pitää olla armelias.
̶ On hyvä luovuttaa pois asioita, jotka on käyty läpi. Ei kannata kuljettaa vaikeuksia koko ajan aktiivimuistissa.
”Kyllä se Suomi vähän sekasin on. Kun joku jotain ehdottaa, niin toinen pistää vastaan. Ei päästä yksimielisyyteen.”
Haastatellut satavuotiaat seuraavat edelleen yhteiskunnan menoa, katsovat televisiota ja lukevat lehtiä. Mutta he eivät pidä näkemästään ja lukemastaan.
̶ He kokevat, että tämä maa on sekaisin. On liian paljon muutoksia, ja niitä on vaikea seurata. He eivät enää halua kuulla ikäviä asioita. Heidän mittansa on tullut täyteen.
”Vanhuksesta pidetään kirjaa, ja hänelle tehdään hoitosuunnitelma. Kirjaamiset, menetelmät ja järjestelmät nousevat keskiöön.”
Suomen vanhuspolitiikasta Lahdella on kirpeitä näkemyksiä.
̶ Meillä rakennetaan erilaisia hyvän hoidon kriteereitä, jotka ovat pitkälti tehokkuusvaatimuksia. Niitä mitataan teknisin mittarein. Mutta kun ihmisen näkemistä ja kohtaamista on vaikea tilastoida. Siksi sitä ei arvosteta, Pirkko Lahti huomauttaa.
̶ Meillä on päätetty, että kaikki asuvat kotonaan niin pitkään kuin mahdollista. Kotihoito käy kolme kertaa päivässä vartin kerrallaan. Sen jälkeen hämmästellään, että ihmiset ovat yksinäisiä. Siinä on vielä 23 tuntia yksinäisyyttä.
Ja yksinäisyyteen voi kuolla.
”Hyvän hoidon käsite on ajateltava uudelleen. Hyvässä hoidossa tulee oivaltaa vanhusten arvostus osana elämää, jota ei olisi ilman edellisiä sukupolvia.”
Hyvä hoito ja hoiva ovat Pirkko Lahden mielestä ennen kaikkea ihmisen kohtaamista. Se taas tarvitsee kanssakäymistä ja vuorovaikutusta. Hyvässäkin hoitolaitoksessa se tahtoo jäädä vähäiseksi.
̶ Toivoisin, että vanhusten asiallinen kohtelu menisi läpi. Vanhuus ei ole sairaus. Vanhuksella on sairauksia. Häntä on kunnioitettava ihmisenä, ei kohdeltava hoidokkina.
Lahti antaa esimerkin: tietojärjestelmät ovat sosiaali- ja terveydenhoidossa sitä varten, että niihin kerättyä historiaa voidaan käyttää ihmisen hyväksi. Miksi hoitokertomukset mennään kirjoittamaan kansliaan? Kun on olemassa kannettavat laitteet, miksei istuttaisi ihmisen vieressä, juteltaisi ja kirjattaisi tiedot. Ja kysyttäisi: hyväksytkö tämän.
̶ Kyllä, se vie enemmän aikaa. Mutta se olisi juuri sitä, mitä suuri osa ihmisistä tarvitsisi enemmän: huomiota.
Kursivoidut otteet ovat kirjasta Pirkko Lahden ja Ulla Nummisen kirjasta Satavuotiaiden kädenjälki. Kirja on osa Suomi 100 -ohjelmaa.
Teksti ja kuva: Riitta Gullman
Pirkko Lahti on Varman eläkkeensaajien neuvottelukunnan jäsen.