Globaali finanssikriisi kulminoitui tasan kymmenen vuotta sitten investointipankki Lehman Brothersin konkurssiin syyskuussa 2008. Tästä aiheutunut äkillinen luottamuskato pankkijärjestelmää kohtaan lamaannutti rahoitusmarkkinat ja painoi talouskasvun maailmanlaajuisesti jyrkkään laskuun. Tuohon aikaan rahoitusmarkkinoiden parissa työskenneille tapahtumasta on jäänyt pysyvä muistijälki, sillä vastaavan laajuista globaalia finanssikriisiä meistä kukaan ei ollut henkilökohtaisesti kokenut, eikä toivoisi enää vastaisuudessa kokevansakaan.
Finanssikriisin siemenet oli toki kylvetty jo vuosia aikaisemmin. Vuosituhannen alussa alkaneen teknologiaosakkeiden arvostuskuplan puhkeamisen myötä Yhdysvaltojen keskuspankin rahapolitiikasta tuli hyvin elvyttävää ja samaan aikaan kansalaisille markkinoitiin ajatusta asunnoista hyvin turvallisina sijoituskohteina, joita saattoi rahoittaa edullisella velkarahalla. Asuntojen hintojen jatkuva nousu mahdollisti velkapääoman jatkuvan kasvattamisen. Lopulta mittavasti kasvanut asuntovakuudellinen subprime-velka paketoitiin suhteellisen monimutkaisiksi sijoitusinstrumentiksi, jotka viipaloitiin ja palat myytiin sijoittajille ympäri maailman luottoluokituslaitosten turvallisiksi leimaamina arvopapereina. Pyramidi kesti erittäin hyvin kasassa niin pitkään, kun asuntojen hinnat nousivat tasaisesti.
Eurooppalaiselle instituutiosijoittajalle Yhdysvaltojen asuntovelkamarkkina alkoi näyttää ylikuumentumisen merkkejä noin vuosi ennen kriisin puhkeamista. Silti monikaan sijoittaja ei pysynyt siinä vaiheessa kuvittelemaan, miten pahaa jälkeä tilanteen purkautuminen voisi aiheuttaa. Kansainväliset luottoluokitusyhtiöt ja investointipankkien riskienhallintaosastot eivät osanneet tai viimekädessä halunneet simuloida etukäteen tilannetta, jossa asuntomarkkinat putoaisivat 30 prosenttia ja kaikkien velkainstrumenttien hinnat romahtaisivat samanaikaisesti. Näin kuitenkin tapahtui syyskuussa 2008, eikä kukaan tuolloin tiennyt, kenellä arvopaperistettujen velkainstrumenttien vastuut olivat. Maailmanlaajuinen finanssikriisi puhkesi.
Seurauksena sijoitusmarkkinoilla nähtiin kaikkien riskipitoisten omaisuuserien samanaikainen nopea hintojen romahtaminen. Markkinalikviditeetti ohentui äärimmäisen heikoksi. Osalta omaisuusluokista likviditeetti katosi kokonaan, joten näillä ei voinut enää käydä kauppaa sijoitusmarkkinoilla. Hajautetun sijoitussalkun ainoa ilmainen lounas eli hajautus katosi kokonaan sijoitusmarkkinoiden ulottuvuuksien kadotessa markkinasingulariteetin mustaan aukkoon. Sijoitusavaruudessa oli valittavina joko riskillisiä omaisuuseriä, joiden kaikkien hinnat olivat syöksykierteessä tai vaihtoehtoisesti riskittömiä valtionlainoja. Käytännössä valintaa ei voinut kovin paljon tuossa vaiheessa enää tehdä, koska sijoitusmarkkinat katosivat alta.
Instituutiosijoittajalle tuli äärimmäinen kiire turvata pääomia hankkiutumalla eroon riskipitoisista omaisuuseristä. Tätä vaikeutti käytännössä kuitenkin se, että markkinalikviditeetin ja -hintojen puuttuessa monia noista omaisuuseristä ei pystynyt myymään kriisin ollessa kiivaimmillaan. Esimerkiksi luottoriskimarkkinoilta ostajat katosivat kokonaan ja monilla pienemmillä osakemarkkinoillakin myyntien toteuttaminen olisi johtanut markkinoiden täydelliseen kuivumiseen. Monista listatuista markkinoista tuli hetkellisesti epälikvidejä omaisuusluokkia listaamattomien pääomasijoitusten tapaan.
Sen sijaan kaikista suurimmilla osake- ja valtionlainamarkkinoilla likviditeetti säilyi riittävänä ja erityisesti pörssilistattujen futuurien käyttö sijoitussalkun suojaamisessa onnistui vielä edelleenkin tuossa vaiheessa. Siispä kaikki mahdolliset voimavarat käytettiin riskien pienentämiseen ja sijoitussalkun suojaamiseen niillä markkinoilla, joissa likviditeettiä oli vielä tarjolla. Pääomien turvaamiseksi oli myytävä sijoitussalkusta ulos kaikkea, jota sai vain myytyä.
Samaan aikaan sijoittajan takaraivossa mieltä painoivat kysymykset siitä, kaatuuko koko globaali pankkijärjestelmä muutaman viikon kuluessa ja toipuvatko sijoitusmarkkinat tästä enää koskaan. Ja jos toipuvat, montako vuotta siihen kuluu? Tulevaisuus näytti noiden historiallisten hetkien aikana hyvin epävarmalta. Oli mahdollista, että tämä oli sen hetkisen pankkijärjestelmän ja sijoitusmarkkinoiden loppu - ainakin siinä muodossa, jossa ne tuohon aikaan tunsimme.
On vaikea välttyä ajatukselta, että finanssikriisi on vaikuttanut pysyvästi sijoittajien muistijälkeen ja riskitietoisuuteen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Vaikka globaali talouskasvu on elpynyt ja osakemarkkinat ovat nousseet merkittävästi, usea eurooppalainen instituutiosijoittaja on kriisitietoisempi kuin koskaan. Toisaalta Euroopassa onkin kärsitty jatkuvasta valtionvelkakriisin uhasta, eivätkä osakemarkkinat ole päässeet toipumaan finanssikriisistä samaan tahtiin kuin muualla maailmassa. Seuraavan sijoitusmarkkinakriisin on ennustettu tapahtuvan seuraavan kahden vuoden sisällä jo ainakin neljän vuoden ajan, ja edelleenkin moni odottaa kriisin alkavan seuraavan kahden vuoden kuluessa.
Työeläkesijoittajienkin riskitietoisuus on tällä hetkellä varsin korkealla tasolla. Tästä kertoo muun muassa se, että osakepainot ovat pysyneet hyvin maltillisilla tasoilla siitäkin huolimatta, että vastuuvelan osakesidonnaisuutta on kasvatettu merkittävästi viimeisen kahden vuoden aikana. Sen sijaan korkoallokaatiossa keskuspankkien ylielvyttävän rahapolitiikan matalalle painamat korkotasot ovat johtaneen korkeampien tuottojen tavoitteluun vuosi vuodelta kasvaneen luottoriskipitoisuuden kautta. Suhteellista riskiä on siis koko eläkejärjestelmän tasolla vähennetty likvideillä osakemarkkinoilla ja lisätty heikomman likviditeetin luottoriskimarkkinoilla.
Nähtäväksi jää, että mitä finanssikriisistä on lopulta opittu ja katoaako muistijälki ajan kuluessa.