Otsikon kysymys on kriittinen tilanteessa, jossa yli 100 000 suomalaista saa vuosittain yli 10 päivän sairauspoissaolon mielenterveyden häiriön vuoksi. Meillä on tutkimusnäyttöä siitä, että jo yli viikon mittaiset sairauspoissaolojaksot ovat yhteydessä lisääntyneeseen todennäköisyyteen päätyä työkyvyttömyyseläkkeelle myöhempinä vuosina. Erityisen suuri riski liittyy mielenterveyden häiriöihin.
Mielenterveyden häiriöt eivät ole yksi homogeeninen sairausryhmä, vaan tämän sairauspääluokan sisään mahtuu hyvin erilaisia tiloja ääripäänään vaikeat psykoosisairaudet, joissa toden ja harhan raja häilyy ja joihin yleensä liittyy merkittävää toimintakyvyn alenemaa. Samaan aikaan jo varsin lieväkin mieliala- ja ahdistusoire voi johtaa sairauspoissaoloon diagnoosilla, joka kuvaa pikemmin oirekokemusta kuin sairautta.
Nyt meneillään olevan ”mielenterveysepidemian” taustalla onkin myös muita kuin sairauksiin liittyviä syitä, kuten työelämän muutos, medikalisaatio ja mielenterveystabun murtuminen. Tämä on meille kaikille ilmiön kanssa kamppaileville hyvä uutinen, sillä se tarkoittaa, että meillä on lääketieteen lisäksi runsaasti muitakin keinoja käytettävissämme tilanteen hoitamiseksi!
Ongelman ratkaiseminen kietoutuukin työpaikan ja terveydenhuollon yhteistyöhön – erityisesti työterveyshuoltoon kohdistuu odotuksia. Työterveysneuvottelu on ratkaisevassa asemassa, kun sovitaan toimenpiteistä, joilla työntekijä saadaan saateltua turvallisesti ja hallitusti takaisin työhön. Työn muokkaus tai korvaavat työtehtävät tukevat työssä pysymistä vaihtoehtona sairauspoissaololle, joka etenkin mielenterveyden häiriöissä voi olla haitallinenkin toimenpide, kun kontakti työyhteisöön heikkenee, vuorokausirytmi saattaa kääntyä ja kuormittavien tilanteiden välttämisestä voi tulla helpolta tuntuva ratkaisu hankaliin tunteisiin.
Samaan aikaan meitä haastavat työkyvyttömyyttä ylläpitävät rakenteet: pitkittynyt tutkimuksiin tai hoitoon pääseminen johti tuoreen tutkimuksen mukaan siihen, että liki kolme neljästä lääkäristä oli kirjoittanut pidempiä sairauspoissaoloja kuin muuten olisi tarpeen. Potilaiden ja työpaikkojen odotukset täydestä toipumisesta ennen työhönpaluuta sekä kontrollivälit määrittävät joskus sairauspoissaoloja enemmän kuin sairaus itsessään.
Meillä on paljon sosiaalivakuutuksen keinoja, jotka tukevat työssä jatkamista, työhön palaamista ja uuden työn kokeilemista. Osasairauspäiväraha on jo ”vanha tuttu”, joka on ollut käytössä vuodesta 2007 alkaen. Etuuden käytettävyyttä on parannettu muutoksin useaan otteeseen, ja viimeisimmäksi tuli mahdollisuus aloittaa osa-aikainen työskentely jo omavastuuajalle sekä osasairauspäivärahan keston pidennys 150 arkipäivään.
Uskaltaisin väittää, että tässä etuudessa on kuitenkin alikäyttöä. Mielenterveyssyistä sairauspäivärahaa saa noin 100 000 ihmistä ja osasairauspäivärahaa noin 17 000 ihmistä. Ylipäänsä sairauspäivärahaa (mistä tahansa sairaudesta) saa noin 300 000 ihmistä ja osasairauspäivärahaa noin 30 000 ihmistä. Noin 10 prosenttia sairauspäivärahan saajista on työttömiä, ja heille osasairauspäiväraha ei ole mahdollinen, mutta sekin huomioiden noin 240 000 ihmistä on saanut sairauspäivärahaa, mutta ei osasairauspäivärahaa.
On minusta aiheellinen kysymys, olisiko osalla heistä ollut osa työkyvystään käytettävissä näissä yli 10 päivän poissaoloissa. Osasairauspäiväraha mahdollistaisi työskentelyn siten, että työaikaa vähennetään 40–60 prosenttia, minkä voi jaksottaa monin eri tavoin. Missä ovat osasairauspäivärahan laajemman hyödyntämisen esteet? Ovatko ne työpaikoilla, työntekijöiden puolella vai työterveyshuolloissa?
Osasairauspäivärahan lisäksi Kela voi maksaa kuntoutusrahaa työterveyshuollon käynnistämän työkokeilun ajalta silloin, kun työntekijä kokeilee omalla työpaikalla uusia tai selvästi muokattuja työtehtäviä. Vuonna 2023 Kelan tilaston mukaan tällaisia työkokeiluja tuettiin 269 työntekijälle. Voisi sanoa, että myös tässä etuudessa on alikäyttöä.
Kannustaisin kaikkia mielenterveyden häiriöiden kanssa painiskelevia pohtimaan, hyödynnämmekö työkyvyn tuen keinoja oikea-aikaisesti ja täysimittaisesti tukien työssä pysymistä ja sinne palaamista, vaikka toipuminen onkin vielä kesken, sillä työllä voi olla myös kuntouttavia vaikutuksia. Työkyvyttömyyttä ylläpitäviä rakenteellisia tekijöitä tulee purkaa ja murtaa paitsi tiedolla niin myös toiminnalla. Taipumista vaaditaan usein sekä työpaikalta että työntekijältä.
Tiia Reho
Tiia Reho on lääketieteen tohtori ja työterveyshuollon ja terveydenhuollon erikoislääkäri. Hänellä on työkokemusta sekä yksityiseltä sektorilta että kunta-alalta. Erityisenä kiinnostuksen kohteena Tiialla on työkyvyn edistäminen ja työkyvyttömyyden ehkäisy opetuksen, tutkimuksen, asiantuntijatyön sekä käytännön työn kautta. Näin siksi, että työkyvyttömyyden ehkäisy on eri toimijoiden – työpaikan, työterveyshuollon, muun terveydenhuollon sekä sosiaalivakuutuksen – yhteistyötä ja yhteinen asia. Tiian vapaa-aika kuluu puutarha- ja luontoharrastuksissa.